Esiintyjät: Jenni Hanikka, Hanna Heino, Mathilda Kauppila, Laura Kärkäs, Anna Olkinnuora, Lisa Pälikkö, Katariina Vähäkallio Koregrafia: Ella Effendy & työryhmä Skenografia: Kirsi Nisonen Äänimaailma: Jenni Hanikka & työryhmä Osatuotanto: Itä-Suomen tanssin aluekeskus Tukija: Taiteen edistämiskeskus Kuva: Tuisku Lehto Kesto: 1h
24. marraskuuta 2022, Joensuu Hanna Heino
Sydämelliset rakkaat katsojat
Tulen juuri harjoituksista ja ensilumi on satanut Kuopioon. Joensuussa on 7 astetta pakkasta, kadut ovat jäässä. En ehtinyt Kuopion kauppahalliin ostamaan konvehteja, enkä lähettämään sinulle postikorttia torimaisemalla. Toivottavasti kuitenkin ehdin vielä ostaa leipomosta jonkun herkullisen vehnäisen seuraavalla lounastauolla.
Valmistamme esitystä Poimuja, joka saa ensi-iltansa Joensuussa 26.11.2022 klo 19. Poimuja on rönsyilevä mutta minimalistinen nykytanssiteos, joka kutsuu ajan laskoksiin kuuntelemaan eilisen, tämän päivän ja tulevaisuuden rytmejä. Työryhmä koostuu eri-ikäisistä ja erilaisista taustoista tulevista esittävän taiteen kentällä toimivista naisista, jotka osaksi eivät olleet toisilleen tuttuja työskentelyn alkaessa. Työskentely tapahtui heinäkuussa ja marraskuussa 2022.
Naisten paikassa Toistuvana harjoitteena osani on lukea ääneen kirjeitä sadan vuoden takaa. Terho A. Könösen suomentama ja toimittama Joensuulaisäidin kirjeitä sadan vuoden takaa - Evelina Olsonin kirjeitä pojilleen vv 1873-1876 on toiminut lähtökohtana koreografi ja tanssitaiteilija Ella Effendyn käynnistämälle teosprosessille. Muu työryhmä kuuntelee ja luvun jälkeen aloitamme yhteisen improvisaation, joka kaiuttaa kuulemaamme.
“Konditoriasta voitte ottaa 2 naulaa mantelikonvehteja ja lähettää ne Emma täti Andersin mukana (toivon mantelikonvehteja), toivoen, että ne sattumalta olisivat parempia kuin tähän saakka aikaisemmilla kerroilla, sanokaa vian olevan siinä, että he tekevät taikinan liian kovaksi, sekä panevat liian vähän manteleita.” Evelina Olson kirjeessään pojilleen
Toistuvat aiheet kirjeissä, kuten Eveliina äidin suhde konvehteihin, joita hän kirjeitse pojiltaan toistuvasti tyytymättömyyttään ilmaisten tilaa, ja sanavalinnat ohjeisiin miten kutakin puolituttua puhutella, ilahduttavat joka lukukerralla ja ilo leviää improvisaatioon. Äidin väsymätön huolenpito ja asioiden hoitaminen kaksi lasta menettäneenä leskenä herättää myötätuntoa, luokka-aseman ilmaukset rivien välissä keskuudessamme muistoja ja tarinoita omien sukujen naiskohtaloista. Sanoja jää leijumaan ilmaan, ruumiillistuu, muuttuu leikiksi ja vakavaksi tanssiksikin. Mitä jää, kirjoitetaan harjoitusten jälkeen valkoisille papereille erivärisin tussein. Vaikka aikaa teoksen tekemiselle tuntuu olevan vähän, sitä on silti tarpeeksi, jotta työryhmänä asetumme kysymysten äärelle. Missä on naisten paikka? Miten ilmaisemme naisen paikan historiaa tässä omassa kehollisessa olemisessa tässä hetkessä? Jos naisen paikka on siellä missä hän haluaa olla, miten voimme mahdollistaa sen toteutumista tällä työllä? Astellessani heinäkuun lämpöön hämärästä Kiisuteatterin treenistudiosta tuntuu, että sanat, asiat, liikkeet, askeleet, rakennelmat ja tunnelmat leviävät kuumaan ilmaan leijumaan. Himoitsen konvehteja ja murehdin tanssin ammattilaisuutta luokkataustani ja sukupuoleni valossa.
“Kun te kirjoititte ja kysyitte, minkä sortin namia haluaisin saada Kuopiosta. Pyysitte tarkkaan kuvailemaan niitä, koska te sanoitte siellä olevan monenlaisia, siksi pyysin lähettämään vähän joka sorttia, mutta nyt ette saaneet kuin suurella vaivalla työtä yhtä sorttia - kuinka se käy yksiin?” Evelina Olson kirjeessään pojilleen
Niin kuin meillä kävellään Nyt on marraskuu ja erivärisin tussein paperille kirjoitetut sanat palauttavat minut konvehteihin, liikkumisen ja yhteisen tanssin nautintoihin sekä kysymyksiin historiasta naisena. Luen taas kirjeitä ääneen läpi lauseiden, jotka eivät ihan osu kielelliseen tottumukseen. Sitten liikun tilassa läpi toisten liikkuvien ruumiiden, joiden kehonkieli ei ihan osu omaani, mutta jotain tuttua siinä on.
Kuulen kirjeitä luokkasuodattimen läpi. Eveliina edustaa luokkaa, jolta jää kirjeitä luettavaksi. Kirjeistä käy selväksi, että talossa käy vieraita joka ilta, ylellisyystuotteiden hankintoja suunnitellaan tarkkaan sekä käydään läpi miten ketäkin tuttua tervehtiä. ”Sinä Hugo (toinen pojista) kysyt kuinka teidän tulisi uusia tuttavianne puhutella. Siihen on vaikea vastata, koska en tiedä, kuinka he puhuttelevat teitä?” (Evelina Olson)
Kuulen tavat, etikettieleet, suvun aseman säilyttämisen tärkeyden ja tarkkuuden raha-asioiden hallinnassa. Tärkeintä vaikuttaa olevan silloin ja nyt se miten olemme toisten kanssa, sillä jatkuvasti viestimme asemaamme ja valtasuhteita. Mietin miten katsomme toisiamme työryhmässä ja erityisesti sitä milloin se ei ole leikkiä vaan osoitus toiselle hänen paikastaan. Osoittelemme paikkoja, kysymme ottaako joku kahvia, mutta vaikenemme tietyistä yksityiskohdista omissa kahvinjuonti tottumuksissamme.
Improvisaation aikana kävelemme tilassa “niin kuin meillä kävellään”, kukin tulkintansa mukaan. Kävely muuttuu tanssiksi joka saa sisältää sanat valkoiselta paperilta
Etikettiele Massiiviset tuntee kankaan läpi Liina, kangas, huivi, side, huntu vai kapalo? Missä läsnäolo asuu? (ei ainakaan vatsassa) Välittää vai välittää? Asenne on hienovaraisissa muutoksissa - kehossa Äitiys kuka olet? Ah Alfred, ah Alfred Leski, leskeys, raha Utopia on muuttuva tila Eläimyys lajiltyypillisyytenä Kehollisuus, identiteetti, kahle - sukupuoli, valkoisuus, ikä, toimintakyky Miten olla lihava tilava? Kenen asento tämä on? Mamman pojat Keinuvat tytöt Sanat imeytyvät nielen uutisia Kitarisat Kullattuna konvehteja konvehteja konvehteja! (poimintoja valkoiselta paperilta)
Kävely ontuu, koreografi pyytää kompastumaan.
Rypyt kankaassa, rypyt ihossa, rypyt sukupolvien muistissa, rypyt vuorovaikutuksessa, rypyt tekemisen varmuudessa, rypyt ajassa, eleissä ja ilmeissä. Kesken improvisaation huomaan pyyhkiväni lattiaa, kuten äitini pyyhkii puhdasta pöytää puhuessaan. Treenien päätyttyä asettelemme kankaat lattialle niin etteivät ne rypistyisi.
“Teidän pitää käydä tervehtimässä neiti Christineä, joka konditoriassa sekä sanoa hänelle, että ne 10 naulaa konvehteja, jotka ostin häneltä lähtiessäni syksyllä olivat niin kauhean huonoja, etten pystynyt syömään niitä kuin vaivaiset 3 kappaletta. “Evelina Olson kirjeessään pojilleen
Tunnelmia työn sisältä On mennyt tunti aallokossa, aavikolla, Evelinan kirjeiden kaiuissa, tilaa välillemme pateettisesti kauhoen. On kiusallistakin ajoittain, mutta liha virittyy Jennin Hanikan soittoon ja silloin viimeistään tekeminen helpottuu. Löydän paikkani uudelleen vaihtuvassa kokoonpanossa. (Olemme harvoin kaikki paikalla) Ollaan taftia! Kietoudutaan kankaisiin! Ollaan me, eikä mä, ei kysellä mistä sä tuut ja mitä sä oot tehnyt, vaan tehdään yhdessä. En huolehdi koreografin miellyttämisestä tulevaisuuden töiden tähden, vaan teen työni.
“Tyttöjen tulisi saada kiljua ja pauhata” Sanoi Minna Canth. Me kiljumme ja huudamme liikkuessamme kirjeiden lukemisen jälkeen ja se on parasta tässä työssä. Olemme yhteydessä toisiimme tavoilla, jotka luovat tilaa jähmettyneiden suhdemuotojen ja kapeiden identiteettien tilalle. Joka hetki ilmaisemme asemaamme laumassa ruumiimme kautta, mutta tanssissa valta-asemat muuttuvat leikin välineiksi. Tanssissa saan tauon luokkarakenteiden ja vähemmistöjen aseman ongelmallisuuksista.
Treenien jälkeen kuitenkin mietin: Kuka minulle kertoisi miten ollaan keidenkin kanssa, niin että tulevaisuuteni olisi kestävämpi?
Lisää kirjeitä Lakkasin varpaankynteni violetilla kynsilakalla treenejä varten. Kynsilakan otin tätini kuoleman jälkeen hänen asunnostaan, jossa kävin ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Kynsilakkapurkkeja pursuili kemmaripussukoista kylpyhuoneessa ja melkein kaikissa oli -30% tarra. Merkki luokasta, kuten myös tyhjät kaljapullot keittiönpöydällä, halvat saippuat kylpyhuoneessa, tupakanhaju, josta saattoi päätellä hänen istuneen yksin liesituulettimen alla pitkiä aikoja toimettomana. Hänen kirjoittamiaan kirjeitä ei kukaan kaivannut. Kynsilakkapurkkien lisäksi, otin ne mukaani ja kirjoitin puhtaaksi.
Violetit varpaakynnet vaikuttavat siihen miten kävelen, mihin suuntaa lähtee tanssi.
Kaupassa katseeni etsiytyy -30% tarroihin ja ostan Lidlistä sveitsiläisen juuston. Muutamaa päivän myöhemmin avaan juustopaketin, maistan ja totean etten pidä siitä.
Tämä on likipitäen viimeinen muistiinpanoni tältä harjoituskaudelta.
Sydämellinen suukko ja halaus teille kaikille, rakastavalta esiintyjältänne
Hannalta
ps. “Tämä uusi laatu mantelikonvehteja oli aivan yhtä pehmeitä ja hyviä kuin aiempi, ja myös siitä syystä, ettei hyödytöntä paperia ollut mukana” Evelina Olson
Sitaatit: Könönen, T. (1979). Joensuulaisäidin kirjeitä sadan vuoden takaa. Evelina Olssonin kirjeitä pojilleen vv. 1873-76. Joensuu-seura