Koreografia: Rene Ounaslehto Ohjaus: Rene Ounaslehto ja Eveliina Pilke Tanssijat: Motoran Vinhakat ja Roihakat Musiikki: Freija - Seida ja Rikhard (Kansanlaulu, Suomi. Laitinen, Matti (säv /muodostelu). Freija (sovitus).) Kuva: Aarne Kukkonen
27.12.2022, Joensuu Mitja Pilke
Kalliolta kaikonneet on Rene Ounaslehdon, Oulun ammattikorkeakoulusta pian valmistuvan tanssinopettajaopiskelijan, nuorisoseura Motoran ryhmälle valmistama tanssiteos. Se saa ensi-iltansa Folklandia-risteilyllä 14.1.2023.
Olin katsomassa teoksen harjoitusesitystä 18.12.2022 nuorisoseura Motoran Motti-salissa. Tarkoituksenani oli antaa palautetta esiintyjille tanssista sekä ilmaisusta. Esityksen jälkeen juttelimme tanssijoiden sekä koreografin kanssa teoksen teemoista. Pääaiheeksi nousi teoksen musiikkina käytetyn Seida ja Rikhard -kappaleen lyriikat ja niiden hyödyntäminen tanssissa kehollisen kerronnan tukena. Haastattelin tästä teemasta vielä jälkikäteen koreografi Rene Ounaslehtoa.
Tämän tekstin tarkoituksena on teosanalyysin ja haastattelun kautta tuoda esiin, sekä katsojan positiosta että oman tekijyyden kannalta, ajatuksia lyriikan hyödyntämisestä tanssiteoksen valmistamisessa.
“Ol’ kesäilta tuol’ meren rannal’” Teos alkaa rauhallisesti yhden tanssijan kävellessä liukuen tilaan musiikin säestäessä kauniisti harppuvetoisesti taustalla. Katsojakokemukseeni vaikuttaa aikasemmin kuulemani traaginen tarina Seidasta ja Rikhardista. Suomalaisen balladin aihe petoksellisesta rakkaudesta on yleinen ja tarinat usein viedään traagiseen päätökseen, kuten tässäkin tapauksessa.
Tässä kohdassa kirjoitustani mieleeni hiippailee ajatus “spoilaamisesta”, eli juonipaljastuksesta. Kuin minun ei pitäisi kertoa miten tarinassa tulee käymään, vaikka tiedänkin balladien yleisesti tähtäävän traagiseen lopputulokseen. Samalla kun katson ja kuuntelen tanssiteosta ja vaikka tiedän kaiken päättyvän huonosti, sisimmässäni kytee itsepintainen toivonkipinä: entä jos tällä kertaa kävisikin toisin? Jospa rakkaustarina päättyisikin onnellisesti. Mutta ei tälläkään kertaa ja tuskin ikinä niin käy. Todellakin on niin, että osa balladin hienoudesta onkin tämä vääjäämätön kohtalo, johon ei pysty itse vaikuttamaan. Vaikka tietää miten lopulta käy, tarina pitää otteessaan. Tuo sama tunne vangitsee Kalliolta kaikonneet -tanssiteosta katsoessa ja kokiessa.
Mieleeni virtaa heti alkusoinnuista kuvia meren rannasta ja kylmän kallion kosketuksesta ihoa vasten. Tanssijan kulkiessa näyttämön poikki voin aistia helmojen lepatuksen tuulessa jo ennen ensimmäisiä laulunsanoja. Tarinan päähenkilöt, Seida ja Rikhard, esitellään laulussa ja samalla lavalle ilmestyy toinen tanssija, joka asettuu ensimmäisen taakse käsi olalle laskettuna. Balladinomaisesti laulun kertoja on sivuosassa ja keskiössä on päähenkilöiden kokemukset sekä tuntemukset, joita korostetaan kuitenkin objektiivisesti ja moralisoimatta kertojan puolesta sen enempää.
Petosten kiemuroissa Muiden tanssijoiden astuessa esiin piilosta, valtaa aatokseni heti aaltojen hakkaus kalliota vasten. Myös kansanomaisen hambon sulava ja tahmeakin liikekieli välittyy virtaavuudellaan tanssijoiden hengittäessä koreografiaa. Teos nojaa syvästi paritanssiin ja kuten useimmissa hambokoreografioissa, kansanomaisen paritanssilajin puhdas perusvariaatio toimii tunnelman luojana hienosti. Tähän lisänä Ounaslehto on valinnut paritanssiin mukaan mielenkiintoisia variaatioita tuomaan lisämaustetta ja korostusta liikkeellisiin ilotteluihin.
Ounaslehto nostaa esiin oman lempikohtansa teoksesta. Lavalla tanssijat ovat parinsa kanssa piirin kehällä ja heillä tapahtuu rituaalinen polvistumisliike, mikä itseasiassa kaikuu jo alun liikkeistössä. Sanoitukset kuvaavat Seidan petosta äidilleen, jossa hän lupaa käydä asettamassa kukkia isänsä haudalle, mutta tuleekin tapaamaan Rikhardia. Ounaslehto kuvailee kuinka hienosti sanoituksessa on yhdistetty vanhemmalle valehteleminen ja haudalla käynti, joka on tärkeä ja monelle jopa pyhä asia, mikä lisää petoksen syvyyttä.
Loppua kohden petosten kuristava ote ja puistattava tunnelma seuraavat toisiaan. Balladi toteutuu kun Rikhard ei pidäkään lupaustaan ja Seida jää yksin aaltojen syliin. Teoksesta jää mieleen päällimmäisenä kallion jyrkänteen henkeä haukkova pudotus, kertojan kylmä lausunta ja petoksen riivaamat sekä sitä vasten unohtuneet katseet.
Kalman kouraisu.
Sanat liikkeen luojana Ounaslehdon mukaan kyseisen koreografian rakentaminen lähti nimenomaan sanoituksien tarkasta kuuntelusta ja lyriikan kehollistamisesta. Itse olen miettinyt omissa koreografioissani sanoituksien alleviivaamisen vievän turhan helposti “torta på torta” ilmiöön, jossa sama sanoma kuullaan ja kuvitetaan lavalle muodostaen herkästi jopa koomisen vastineen katsojalle. Ounaslehdon käyttämä tapa kuitenkin keskittyi pikemminkin yksittäisten sanojen esiintuomiseen liikkeen kautta, joka näyttäytyi lavalla hienovaraisena tarinan ylläpitäjänä sekä liikkeen ja lyriikan mielenkiintoisena tulkitsemisena.
Kuten mainitsin, omassa työssäni olen usein painiskellut lyriikan kanssa koreografioidessani teoksia. Olen silti huomannut mieltyväni ja käyttäväni koreografioissani sanoitettuja kappaleita. Joihinkin olen säveltänyt ja sanoittanut lyriikat itse. Myös Ounaslehto mainitsi lyhyen uransa aikana kokeneensa sanoitusten hieman vaikeuttavan tanssin tekemistä, koska vaarana on sanoitusten turhan rajaava vaikutus tekemiseen verrattuna instrumentaali-biisin vapaampaan tunnelman tulkintaan, jossa voi luottaa reilummin poljentoon ja liikekielen kehittämiseen. Tämä on sikäli mielenkiintoista, koska luulisi yhden automaattisen rajauksen tekevän koreografioinnista helpompaa ja ennemminkin antavan lisäruokaa liikkeen luomiseen sekä tarinan kerrontaan. Ehkä sanoitusten tuomat rajat nähdään turhan helposti ylitettävinä ja virhemarginaalia lisäävänä tekijänä.
Sanoituksissa on myös paljon eroja, balladissa tarina on pääosassa ja sille tulee jokin päätös laulun edetessä. Tähän lopputulemaan on koreografian jotenkin vastattava. Joissain kansanmusiikkikappaleissa kuvataan jotain tiettyä tunnelmaa tai toistetaan perinnelyriikkaa suurinosa biisistä. Tällöin tuntuu olevan vapaammat kädet vastata musiikin tunnelmaan ja luoda omaa tarinaansa.
Kuitenkin näen kuinka hedelmällistä sanoitusten kanssa työskentely voi olla, joten kannustaisin itseäni ja muita tekijöitä kokeilemaan sitä lisää sekä luottamaan niihin ratkaisuihin, jotka työskentely tuo tullessaan. Välttämättä tanssin ei tarvitse aina edes kertoa täsmälleen samaa tarinaa sanoitusten kanssa. Silloinkin kun se kertoo ja mieleen hiipii epäilys liiallisesta päällekkäisyydestä, voi hyvin kysyä vaikka työryhmältä miltä lyriikan kuvailu tuntuu kehossa.
Jaettua inspiraatiota ja tanssin maailmoja Ounaslehto kuvaa inspiroivaa luomisprosessia hyvin vastavuoroiseksi tapahtumaksi tanssijoiden kanssa. Koreografiasta ja ideoista keskustellaan avoimesti, mikä lisää yleistä kiinnostusta aiheeseen ja innostaa kaikkia tekijöitä. Itse mietin lisäksi, että sillä on myös positiivista vaikutusta koreografin itseluottamukseen, kun huomaa että tanssijat lähtevät mukaan ideoimaan. Samalla koreografiasta tulee mielestäni henkilökohtaisempi, mikä näkyy syvällisempänä lavatyöskentelynäkin.
Motoran tanssijat kuljettivat Kalliolta kaikonneet -tanssiteosta Rene Ounaslehdon johdolla kauniisti petollisen rakkaustarinan tunnelmaan ja loivat uskottavan maailman hienovaraisella kosketuksella sanoituksien kanssa. En malta odottaa teoksen virallista esitystä tammikuun risteilyllä ja uskon teoksen päätyvän myös Motoran kevätkonsertin esityslistalle huhtikuussa 22. päivä 😉
Mitja Pilke on Joensuulainen kansantanssija, tanssitaiteilija ja tanssinopettaja YAMK. Tanssin sanat -kirjoitussarjaan kirjoittaminen on osa hänen apurahakauden työskentelyään Joensuun kaupungin ja Taiteen edistämiskeskuksen apurahalla.